Pieni suuri unelma

Paikkakunnan maraton juostiin tänään ensimmäisen kerran vuosien tauon jälkeen. Reitti kulki juuri oman kotitalosemme ohitse ensin toiselta puolelta ja sitten toiselta puolelta. Ihan koko aikaa en ehtinyt tien vieressä tai ikkunassa tönöttää, mutta sen verran, että muutamalle tutulle tuli moikattua kannustukseksi.

Kun muutin paikkakunnalle vuosia sitten, olin sellaisessa juoksukunnossa, että olisin voinut hyvin osallistua lyhimmälle matkalle (10 km). Haaveilin siitä, että tapahtuma järjestettäisiin ja pääsisin kokeilemaan siipiäni, mutta enpä osannut silloin arvata, että menee lähes kymmenen vuotta seuraavan tapahtumaan, ja että kun se vihdoin järjestetään, en voi osallistua, koska en ole vuosiin ollut enää juoksukunnossa. Harmittaa ja hävettää, mutta samalla tekee mieli lenkille entistä enemmän. Olisikohan jo ensi vuonna mahdollista osallistua johonkin hölkkäsarjaan? Ja kahden vuoden päästä puolimaratoniin? Siinä välissä ehkä 10 km kilpailuun? Onkohan se realistista?

Tänä syksynä naapurikylässä järjestetään juoksukoulu. Haluan ja haaveilen, mutten tässä kuosissa kehtaa enkä voi. Siinä voisi olla hyvä tavoite ensi vuodeksi. Kyseisessä juoksukoulussa ei ole mitään kuntovaatimuksia, mutta olisihan se hyvä pystyä ylipäänsä juoksemaan ennen osallistumista, jotta kykenisi tekemään mahdolliset harjoitukset.

Pakko kirjoittaa loppuun pari hauskaa juttua 4-vuotiaan suusta.

Tyttö katseli, kun ihmiset kyynelehtivät ja halailivat Suurin pudottaja -ohjelmassa. Hän tuli heti halaamaan minua ja totesi siinä liikutuksen tunnetta kikertäessään: ”Äiti, minulle tuli melkein kyynel.” Kerroin olevani hänestä ylpeä, kun hän on niin hieno tyttö. Hän sanoi:”Äiti, minäkin olen sinusta ylpeä, kun... ” Sekunnin murto-osan kuvittelin hänen jatkavan ”kun olet niin hieno äiti”, mutta hän sanoikin: ”...osaat tehdä sellaista omenapuuroa, johon voi laittaa vaniljakastiketta päälle. Minä niin pidän siitä vaniljakastikkeesta.”

Tänään tyttö nojasi selkääni ja kuunteli sydämeni lyöntejä. Tokaisi sitten: ”Vähän niin kuin tiskikone jyrisis.” Pitäisiköhän sittenkin käydä lääkärintarkastuksessa ennen kuin alan liikoja rehkimään. ;)

Mitä kuuluu? Kukkuluuruu!

Helmikuussa kirjoitin:

”Puolen vuoden sisällä pitäisi valmistua, etsiä työpaikka, sopeutua arkeen maaseutuyrittäjän vaimona ja repiä vielä jostain aikaa itsestä huolta pitämiseen.”

En valmistunut, joten en ole myöskään etsinyt töitä. En ole juurikaan saanut/ottanut omaa aikaa. Sopeutumisprosessi arkeen maaseutuyrittäjän vaimona on alati käynnissä. Suunnitelmat eivät ole muuttuneet.

Kesä on mennyt pitkällä lomalla lapsosen kanssa. Ollaan laiskoteltu kotona, opeteltu navettahommia tilalla, leikattu ruohoa, heiluttu moottorisahan kanssa, perustettu kasvimaa, kitketty rikkaruohoja, noukittu retiisejä salaattiin, syöty soppaa mustikkametsässä, sienestetty, käyty uimassa, treffattu kavereita, juhlittu niin omia kuin kavereiden synttäreitä, pyöräilty, pesty mattoja, leivottu, herkuteltu, nukuttu pitkään, luettu, virkattu torkkupeittoa, maisteltu viinimarjoja pensaasta ja ruohosipulia omenapuun juurelta, ongittu piskuisia ahvenia, ihmetelty puussa paisuvia omenoita ja paljon muuta! Ei pöllömpi kesä laisinkaan, vaan olisi se saanut jatkua vieläkin pidempään.

Aloitin juoksukoulun uudelleen. Ensimmäinen kaksiminuuttinen meni helposti, toisessa alkoi jalat painaa, mutta todennäköisesti juoksin sen liian lujaa, koska stressasin naapureita. Kävelin enemmän kuin ohjelmassa, jotten joutuisi heti juoksemaan ylämäkeen. Muistan vieläkin, miltä tuntui juosta 10 vuotta sitten. Missään muussa liikunnassa en ole kokenut sellaista tunnetta, jopa hurmaa. Olen aina epäillyt, etten voisi enää kokea sitä samaa. Miksi? Järjellä ajateltuna tämä haave on kaikista haaveistani kaikkein helpoin toteuttaa. Jos onnistun,voin onnistua missä vaan.