Pieni suuri unelma

Paikkakunnan maraton juostiin tänään ensimmäisen kerran vuosien tauon jälkeen. Reitti kulki juuri oman kotitalosemme ohitse ensin toiselta puolelta ja sitten toiselta puolelta. Ihan koko aikaa en ehtinyt tien vieressä tai ikkunassa tönöttää, mutta sen verran, että muutamalle tutulle tuli moikattua kannustukseksi.

Kun muutin paikkakunnalle vuosia sitten, olin sellaisessa juoksukunnossa, että olisin voinut hyvin osallistua lyhimmälle matkalle (10 km). Haaveilin siitä, että tapahtuma järjestettäisiin ja pääsisin kokeilemaan siipiäni, mutta enpä osannut silloin arvata, että menee lähes kymmenen vuotta seuraavan tapahtumaan, ja että kun se vihdoin järjestetään, en voi osallistua, koska en ole vuosiin ollut enää juoksukunnossa. Harmittaa ja hävettää, mutta samalla tekee mieli lenkille entistä enemmän. Olisikohan jo ensi vuonna mahdollista osallistua johonkin hölkkäsarjaan? Ja kahden vuoden päästä puolimaratoniin? Siinä välissä ehkä 10 km kilpailuun? Onkohan se realistista?

Tänä syksynä naapurikylässä järjestetään juoksukoulu. Haluan ja haaveilen, mutten tässä kuosissa kehtaa enkä voi. Siinä voisi olla hyvä tavoite ensi vuodeksi. Kyseisessä juoksukoulussa ei ole mitään kuntovaatimuksia, mutta olisihan se hyvä pystyä ylipäänsä juoksemaan ennen osallistumista, jotta kykenisi tekemään mahdolliset harjoitukset.

Pakko kirjoittaa loppuun pari hauskaa juttua 4-vuotiaan suusta.

Tyttö katseli, kun ihmiset kyynelehtivät ja halailivat Suurin pudottaja -ohjelmassa. Hän tuli heti halaamaan minua ja totesi siinä liikutuksen tunnetta kikertäessään: ”Äiti, minulle tuli melkein kyynel.” Kerroin olevani hänestä ylpeä, kun hän on niin hieno tyttö. Hän sanoi:”Äiti, minäkin olen sinusta ylpeä, kun... ” Sekunnin murto-osan kuvittelin hänen jatkavan ”kun olet niin hieno äiti”, mutta hän sanoikin: ”...osaat tehdä sellaista omenapuuroa, johon voi laittaa vaniljakastiketta päälle. Minä niin pidän siitä vaniljakastikkeesta.”

Tänään tyttö nojasi selkääni ja kuunteli sydämeni lyöntejä. Tokaisi sitten: ”Vähän niin kuin tiskikone jyrisis.” Pitäisiköhän sittenkin käydä lääkärintarkastuksessa ennen kuin alan liikoja rehkimään. ;)

Mitä kuuluu? Kukkuluuruu!

Helmikuussa kirjoitin:

”Puolen vuoden sisällä pitäisi valmistua, etsiä työpaikka, sopeutua arkeen maaseutuyrittäjän vaimona ja repiä vielä jostain aikaa itsestä huolta pitämiseen.”

En valmistunut, joten en ole myöskään etsinyt töitä. En ole juurikaan saanut/ottanut omaa aikaa. Sopeutumisprosessi arkeen maaseutuyrittäjän vaimona on alati käynnissä. Suunnitelmat eivät ole muuttuneet.

Kesä on mennyt pitkällä lomalla lapsosen kanssa. Ollaan laiskoteltu kotona, opeteltu navettahommia tilalla, leikattu ruohoa, heiluttu moottorisahan kanssa, perustettu kasvimaa, kitketty rikkaruohoja, noukittu retiisejä salaattiin, syöty soppaa mustikkametsässä, sienestetty, käyty uimassa, treffattu kavereita, juhlittu niin omia kuin kavereiden synttäreitä, pyöräilty, pesty mattoja, leivottu, herkuteltu, nukuttu pitkään, luettu, virkattu torkkupeittoa, maisteltu viinimarjoja pensaasta ja ruohosipulia omenapuun juurelta, ongittu piskuisia ahvenia, ihmetelty puussa paisuvia omenoita ja paljon muuta! Ei pöllömpi kesä laisinkaan, vaan olisi se saanut jatkua vieläkin pidempään.

Aloitin juoksukoulun uudelleen. Ensimmäinen kaksiminuuttinen meni helposti, toisessa alkoi jalat painaa, mutta todennäköisesti juoksin sen liian lujaa, koska stressasin naapureita. Kävelin enemmän kuin ohjelmassa, jotten joutuisi heti juoksemaan ylämäkeen. Muistan vieläkin, miltä tuntui juosta 10 vuotta sitten. Missään muussa liikunnassa en ole kokenut sellaista tunnetta, jopa hurmaa. Olen aina epäillyt, etten voisi enää kokea sitä samaa. Miksi? Järjellä ajateltuna tämä haave on kaikista haaveistani kaikkein helpoin toteuttaa. Jos onnistun,voin onnistua missä vaan.

Rakastan kesää!

Viikon kruunu: Coda alla Vaccinara

Tänään kokeilin Siskot kokkaa -blogin Nellen suosituksesta Laziosta, Testacchiosta, teurastajien kaupinginosasta kotoisin olevaa Coda alla Vaccinaraa - häränhäntää sellerillä ja tomaatilla. Aivan käsittämätön keitto, jossa puolet aineksista ja mausteista ovat sellaisia, joista en juurikaan pidä, mutta ne yhdistyvät yliluonnollisella tavalla lähes jumalaiseksi komboksi. Jos vain voisin liittää tuoksun tähän, koska eihän se näytä yhtään miltään!

Jälkkäriksi Costa Ricasta asti matkannut kaveri sellaisenaan:

Pitikö tämän olla joku ruokablogi? No ei pitänyt, mutta uuteen elämääni kuuluu aidosti herkullinen ruoka. En suostu enää syömään mitään kevyttuotteita ja ”laihdutusruokaa”, joista en erityisemmin pidä, ja joita tulee syötyä ylen määrin, koska niistä ei kerta kaikkiaan lähde nälkä. Ties mitä lisäaineitakin niissä on. Kohtuus kaikessa ja elämän pitää maistua hyvälle. Siinä kohtuudessa on tosin yllin kyllin opettelemista. Pitäisikö kenties sittenkin tehdä pahaa ruokaa? Vaan taidan hallita senkin taidon ihan hyvin. Lapsonen totesi pari päivää sitten päivällispöydässä: ”Äiti, miksi sinä teet aina tämmöstä?” ”Ai, mimmosta?” ”No tämmöstä Pahaa Ruokaa.” Kiva. No, puolustuksekseni voin sanoa, että tyttö oli toista päivää kuumeessa. Silloin ei kuulemma oikein ruoka maistu. Kelle maistuu, kelle ei...

Tällä viikolla olen siis ollut kipeän lapsen kanssa kotona. Tylsäääää! Lenkkeily on ollut tauolla ennen kuin hädin tuskin alkoikaan. Edellisen juoksupäivityksen jälkeen pääsin kakkosviikon lähes loppuun asti. Tuskaisan lenkin jälkeen seurasi aivan loistava lenkki. Sitten iski kai laiskuus, jonka jälkeen kierre oli valmis: muutaman lenkittömän päivän jälkeen olin aivan samanlaisessa väsytokkurassa, jollaisessa velloin koko syksyn ja puoli talvea. Laiskuriviikkoa seurasi tämä sairastupaviikko. Olo on ällöttävä ja erityisesti ärsyttää se, että olotila on aivan itse lusmuilulla aiheutettu. Mikä syy se sairas lapsi on? Ihan yhtä lailla mies sen kanssa olisi hetken pärjännyt kuin terveenkin lapsen kanssa. Nyt on aika ryhdistäytyä. Ensi viikosta tulkoon reipastumisviikko ja sitä seuraavasta reippailuviikko. (Vaikkakin inhoan sanoja "ryhdistäytyä" ja "reipas" lähes yhtä paljon kuin "selkäranka" ja "repsahdus".)

Noottia mieheltä

No niin. Herra isä, miten hajamielinen olenkaan. Mies tarjosi minulle kuulemma pullakahvit naistenpäivän kunniaksi. Vaikka miten pinnistelin, en muistanut, että milloin ja missä se muka tapahtui. Mies tietysti ilomielin täytti aukon muistissani. Miten ihmeessä olin voinut unohtaa!? Mies halusi välttämättä Agrimarketin Kevätpäiville, jonne suostuin poikkeamaan. Siellä sitten jonotettiin hernekeittoa, kahvia ja pullaa muutaman kymmenen eläkeläispapan kanssa. Oli siellä varmaan kaksi mummoakin. Ei siinä mitään. Hyvää oli soppa, mutta kahvi maistui kultivoituneeseen ;) makuuni pahvimukista hieman pahviselle, enkä minä sitä pullaa ottanut, kun en siitä niin välitä. Enkä myöskään ihan hahmottanut, että ne olivat The Naistenpäiväkahvit. Excusez-moi vaan. Tulkoon siis kiusallinen asiavirhe näin korjattua: sain hienon lahjan (=mopin) lisäksi myös pullakahvit. Näin on.

Sekalaista sepustusta ja päätöntä porinaa

Helpotuksen huokaus. Sain opintoihini lisäaikaa. Minä, jonka mielestä opintojeni suurin anti on se, että pystyy todistamaan kykenevänsä suorittamaan noin viisivuotisen projektin itsenäisesti kunnialla alusta loppuun, olen opiskellut jo..öh...11,5 vuotta. Toki olen oppinut paljon tieteellisten tutkimusten tekemisestä, kriittisestä suhtautumisesta, tiedon etsimisestä ym. Ja olenhan minä tietysti tehnyt tänä aikana paljon muutakin. Lisäaikaa pätkähti kokonaiset kaksi vuotta lisää (Hups, miten siinä niin kävi?! Toivoin saavani lisää aikaa kaksi kuukautta.), mutta aion tietysti tehdä parhaani valmistuakseni ensi syksynä. Graduohjaajani sanoi, ettei sitä kannata etukäteen murehtia, valmistuuko syys- vai joulukuussa. Kuulemma meteoriitti voi tipahtaa taivaalta hetkellä millä hyvänsä. Sanoin, että jos niin käy, niin kyllä minua siinä tilanteessa harmittaisi ihan hirveästi, jos gradu olisi vielä kesken.

Eilen juhlittiin kansainvälistä naistenpäivää. Tai kuka juhli, kuka ei. Päivän kohokohtani oli viikon ruokaostosten shoppailu vähän isommassa Citymarketissa. Sain vähän muutakin. Ilmeisesti naistenpäivän kunniaksi:

Juhuu, löysin vihdoin häränhäntiä! Miestä ällötti ajatuskin (vaikkei kuulemma muka ällöttänyt), mutta lupasi toki maistaa. Parempi olikin, kun laittamiseenkin meni hulppeat neljä tuntia. Näistä...

...kokkailin...

 

...herkullisia braised and glazed häränhäntiä eli kotoisammin tahmahäntiä. Ohje löytyi Siskot kokkaa -blogista. Valmiista ruoasta en ehtinyt saada kuvaa, kun se katosi parempiin suihin alta aikayksikön. Jopa lapsonen imeskeli innolla omaa hännänpalastaan, vaikka haudutusliemessä oli reilusti punaviiniä. Näitä teen varmasti toistekin.

Meillä on eilisen shoppailureissun jälkeen maailman kauneimman värisiä roskapusseja. Iloitsin niistä yhdessä lapsen kanssa. Nuorempi meistä hihkui riemusta roskiskaapin avattuaan. Minä iloitsin vähän hiljempaa. Mies heitti meitä kohti outoja katseita.

Katsokaa nyt, miten ihania! Ne on liiloja!

Tänään koettiin suuren maailman markkinahumua Auran markkinoilla. Tai humua. Tai, no, käytiin parissa kaupassa ja ostettiin ilmapallo lapselle. Ja lakua kaikille.

Tuskaa

Eilinen juoksulenkki kaksine 4 minuutin juoksupätkineen oli tuskaa. Jo ensimmäisen neliminuuttisen jälkeen pohkeeni olivat aivan tönköt enkä ollut varma, jaksanko kotiin asti. Jalat vertyivät mukavasti kävellessä juoksuosuuksien välissä, mutta siitä huolimatta loppumatkan askel ei noussut keveästi kuin metsäkauriilla kevätauringossa. Olo oli ennemminkin kuin virtahevolla sulanutta lakritsia kengänpohjissa. Jaksoin kuitenkin sen, mitä pitikin.

4-vuotias lapseni määritteli sanan "tuska" hieman eri tavoin. Tuskaa on kuulemma se, jos on perheemme parikymmenkiloisen koiran kanssa teltassa, jonka isi on rakentanut vilteistä ja tuoleista, ja koira pieraisee. "Sitten tulee tuskaa."