Tuskaa

Eilinen juoksulenkki kaksine 4 minuutin juoksupätkineen oli tuskaa. Jo ensimmäisen neliminuuttisen jälkeen pohkeeni olivat aivan tönköt enkä ollut varma, jaksanko kotiin asti. Jalat vertyivät mukavasti kävellessä juoksuosuuksien välissä, mutta siitä huolimatta loppumatkan askel ei noussut keveästi kuin metsäkauriilla kevätauringossa. Olo oli ennemminkin kuin virtahevolla sulanutta lakritsia kengänpohjissa. Jaksoin kuitenkin sen, mitä pitikin.

4-vuotias lapseni määritteli sanan "tuska" hieman eri tavoin. Tuskaa on kuulemma se, jos on perheemme parikymmenkiloisen koiran kanssa teltassa, jonka isi on rakentanut vilteistä ja tuoleista, ja koira pieraisee. "Sitten tulee tuskaa."

Juoksu rullaa, arki mataa

Vasta tänään aloitan uuden juoksuviikon. Eilen pidin lepopäivän, joten viikko alkaa ohjelman vastaisesti juoksulla. Juoksuaika tuplaantuu, mutten osaa olla siitä huolissani. Edellispäiväisellä lenkillä jälkimmäinen kaksiminuuttinen tuntui loppuvan ennen kuin kunnolla alkoikaan.

Mitäköhän siitä voi päätellä, että 4-vuotias on yhtä innoissaan taulukosta kuin äitinsä? a) Osataan molemmat iloita pienistä asioista? b) Äiti on samalla tasolla lapsensa kanssa...? En tiennyt, että lapsonen on edes kiinnittänyt huomiota lappuihin, mutta pari päivää sitten hän kehui ihastuksissaan, miten monta punaista ruksia lapussani on jo. Ihmetystä herätti myös isin lappu, jossa ei ole yhtään merkintää. Isillä on sopivasti toinen polvi turvoksissa, joten hän saa rauhassa parannella sitä ennen ensimmäistä lenkkiään. Lääkärille sitä ei toki voi mennä näyttämään...

Miehen arki kulkee omaa rataansa: joka päivä aamuin illoin navetassa, arkisin siinä välissä muita töitä ja viikonloppuisin muutama tunti kotona päivällä. Navettajuttuja on kiva kuunnella, vaikken niistä vielä mitään ymmärräkään. Kaipa niissä on vielä uutuudenviehätystä miehellekin, vaikka hän esittääkin yleensä välinpitämätöntä: ”Ei ne nyt ole kummoisiakaan.” ”Siinä ne taas meni niin kuin ennenkin.” Tänään meitä nauratti, kun leikkisä Huntti oli varastanut miehen pipon ja heittänyt sen turpeeseen.

Oma arki tuntuu nyt niin tahmaiselta, ettei mitään rajaa. Parissa kuussa pitäisi vääntää kaksi lopputyötä. Stressi on koko ajan läsnä ja työt eivät tunnu etenevän mihinkään. Olen käyttänyt liikaa aikaa materiaalien läpikäymiseen, mutta tekstiä ei ole syntynyt oikeastaan lainkaan. Huomenna on jo pakko alkaa kirjoitella ylös edes jotain niiltä sivuilta, joita olen liimalapuilla merkannut. Mahdankohan valmistua sittenkään.

Hauskuutin miestä esittelemällä väsäämääni kauppalistaa:

Ensimmäinen juoksuviikko

Kun tulostin juoksuohjelman netistä, päätin saman tien, miten alan sitä noudattaa. Tiesin, ettei minulle sovi orjallinen ohjelman seuraaminen tarkkoine viikonpäivineen. Ihastuin ohjelman kivaan taulukkomuotoon ja näin silmissäni, miten ruksailen omaa taulukkoani punakynällä ja mies omaansa jollain muulla valitsemallaan värillä. Viime viikolla tein kolme juoksuharjoitusta, joten ruksittamatta jäi yksi kävelylenkki ja yksi juoksuharjoitus. Kävelyn teen tänään ja huomiselle on suunnitteilla (ylimääräinen) kävely naapurin kanssa aamulla ja juoksuharjoitus illalla. Sen jälkeen voinkin siirtyä viikolle kaksi. Jos joku viikko tai harjoitus tuntuu liian vaikealta, toistan sitä niin kauan, että se alkaa sujua, vaikka joutuisin ensin kävelemään suurimman osan juoksuharjoituksesta. Tällä tavoin ohjelma tulee kestämään kauemmin kuin 10 viikkoa, mutta minulla ei ole kiire mihinkään.

Toistaiseksi parin minuutin juoksupätkät ovat sujuneet varsin mallikkaasti. Ainoastaan vanha piriformisvaiva on ilmoitellut itsestään, mutta uskon pystyväni hoitamaan sen kevyellä venyttelyllä, kun se ei ole äitynyt vielä pahaksi. Eilen huomasin, että vauhti tuppaa ihan väkisin kasvamaan liian kovaksi siinä vaiheessa, jos a) auto ajaa ohi tai b) juoksen naapuritalojen ohi. Jostain syystä minua hävettää hipsutella hitaasti täällä maalla, vaikka aikoinaan aloitin juoksuharjoittelun yhtä lailla nollasta lähes samoissa mitoissa kaupungissa, jossa oli paljon enemmän yleisöä. No, vaiva on korvien välissä ja eiköhän sekin siitä asetu, kun jatkan sinnikkäästi harjoituksia.

Lenkille lähtemistä helpottaa se, että jostain kumman syystä lapsi innostuu joka kerta hirveästi, jos ehdotan juoksuvaatteiden hakemista valmiiksi äidin vaatekaapista. Ehkä se johtuu siitä, että kerrankin pääsee könyämään äidin kaappiin: ”Äiti, anna minä! Äiti, minä haluan ottaa ne juoksusukat! Anna minun!!” Outo, ihana lapsi. <3

P.S. Viikonlopun ruokalista oli poikkeuksellisen herkkupainotteinen. Siihen sisältyi mm. taivaallisia (rasvaisia!) luomukaritsan niskakiekkoja, lapsuusmuistoja verestäviä täytettyjä ohukaisia, jätskiä ja 1,33 kpl Dumle-donitseja, mutta kuinka ollakaan, paino nytkähti ekan kerran viikkokausiin alaspäin. Pienet ”jeet” sille!

Meillä haisee

Jos joku väittää, että eläinkoti voi olla raikas, hän eläköön rauhassa omassa kuplassaan, mutta kyllä se vaan haisee. Joskus juuri siivouksen jälkeen tuoksahtaa pesuaine vienosti, mutta yleensä noin kahden tunnin kuluttua alkaa taas koiran ominaislöyhähdys puskea läpi. Vaihtoehtoisesti kisu tai kaksi kakkii laatikkoonsa. Sitä puhtaan raikasta ei juurikaan esiinny. Mikä allergiakoti, hah.

Sen jälkeen, kun mies alkoi olla päivittäin töissä navetassa, sonnanhaju kodissamme on vähentynyt. Emme asu tilalla, joten meillä ei ole myöskään ollut mitään erityisiä tiloja haisulivaatteita varten. Koska mies on tähän asti tehnyt pääasiassa muita töitä kuin navettahommia, hänellä on ollut yllään jotkut ”yleistyövaatteet”, joissa hän on tietysti tullut kotiin. Milloin on haiskahtanut ulkoeteisessä (tervetuloa!), milloin missäkin. Uskokaa tai älkää: jos on ollut navetassa, jopa lattialle lojumaan jääneet sukat haisevat sukkamehun lisäksi sonnalle. Nyt miehellä on navettavaatteet, jotka jäävät päivittäin tilalle. Mutinat ovat ilmeisesti tuottaneet tulosta, koska mies on alkanut kerätä kotiin kulkeutuvat kerrastonsa kellarissa sijaitsevaan omaan koriinsa, jossa ne saavat haista ihan vapaasti.

Tänään meillä haisee oksennus. Hajuun sekoittuu makea ja mieto pesuaineentuoksu, joka ei peitä puoliakaan kaikkialla vellovasta happamasta löyhkästä, joka saa omankin vatsan kiertämään. Mikä lie vatsatauti vaivaa kahta kolmasosaa eläinpopulaatiostamme. Olen siivonnut vuorokauden sisällä lattialta kuusi kiimaisen koiran jättimäistä, venyvää ja jännittävän vihertävää limakasaa lattialta. Yhden päälle astuin aamulla paljain jaloin (hyvää huomenta!). Yllätysbonuksena sain kaapia munuaissairaan kissan märän oksennuksen työpöydän papereiden päältä. Lapsi sanoi tänään: ”Äiti, kyllä on kivaa, kun meillä on koira ja kissoja.” Sekunnin murto-osan jouduin pinnistelemään, etten katsoisi Nuppustani kuin vähä-älyistä: onhan ne kaikki haisulit rakkaita - sekä karvaiset että mies.

Hyvä äiti, huono äiti

Jes, minä tein sen! Olen viikkokaupalla haaveillut juoksuharjoittelun aloittamisesta, mutta olen ollut vakuuttunut siitä, että ensin pitää pudottaa painoa ja vasta sitten lähteä juoksemaan. Höpöhöpö. Sinnehän se paino jää - lenkkipolun varrelle. Hyvä äiti pitää huolta itsestään, jotta jaksaa pitää huolta muista, eikös? Tämä Hyvä Äiti lähti lenkille lapsosen isän jäädessä lukemaan iltasatua. Uuden ehomman elämän aloittamisen huumassa juoksin huimaakin huimemman Porin juoksukoulun ensimmäisen harjoituksen. Jostain se on aloitettava. En ollut lainkaan varma, jaksanko juosta edes kahta minuuttia putkeen saatika kahdesti, mutta hyvin meni. En olisi uskonut, että säälittävän pienestä minilenkistä voisi tulla niin hyvä olo koko illaksi ja vielä seuraavaksi aamuksikin - wuhuu!

Lenkiltä hikisenä ja onnellisena palattuani istahdin koneelle kirjoittaakseni liikuntapäiväkirjaani hienon suoritukseni, mutta mitä pienet karvaiset korvani kuulivatkaan: töminää ja juoksuaskelia yläkerrasta! Lapsen olisi pitänyt olla nukkumassa aikoja sitten, mutta mies ei saanut häntä nukkumaan, koska hänellä oli äidille asiaa. Huono äiti! Huono äiti! Olit lenkillä, vaikka olisi pitänyt peitellä lapsi nukkumaan! Häpeä! On sinun syysi, että lapselle kertyi univelkaa, jota on lähes mahdoton saada maksettua viikolla. Hyi!

Mullin mallin

Kun elämä on menossa kovaa vauhtia mullin mallin, kirjaimellisesti, kannattaa herätellä henkiin vanha harrastus ja perustaa siitä blogi. Ai ei vai? Myöhäistä. Tässä blogissa on tarkoitus kirjoittaa siitä, miten keski-ikää huimaa vauhtia lähestyvältä opiskelevalta perheenäidiltä onnistuu juoksuharjoittelun aloittaminen elämän myllerrysten keskellä. Puolen vuoden sisällä pitäisi valmistua, etsiä työpaikka, sopeutua arkeen maaseutuyrittäjän vaimona ja repiä vielä jostain aikaa itsestä huolta pitämiseen. Mikäpä parempi paikka selvitellä solmuun menneitä ajatuksia kuin loputtomiin jatkuvat, risteilevät hiekkatiet keskellä ei mitään. Kaksi suurinta haastetta juoksemiselle ovat ylipaino ja oman ajan puute. Molemmat aion selättää - watch me!